6.12.07

Pieni taistelija

Niin kovin paljon on tapahtunut viime kirjauksen jälkeen. On ollut onnen, helpotuksen, epätoivon ja kauhun hetkiä. Monelle hetkelle ei löydy edes nimeä tai sanoja - ei yksinkertaisesti kaikkien tunteiden myrskyä määrittelevää ilmaisua.

Pilvin pentujen saapumista odotettiin ilolla ja hienoisella jännityksellä. Synnytys alkoi parahiksi, kun Pilvin omistaja saapui tuota tapahtumaa meille odottelemaan mukanaan monopoly ja sukkapuikot. Suunnitelmissa oli siis viettää leppoisaa yhdessäoloa kunnes vauvat alkaisivat koputella maailmaanpääsyä.

Synnytys käynnistyikin sitten samana yönä aamuyöstä. Kaikki näytti menevän hyvin ja melko pian ensimmäisen pennun sikiöpussi tuli näkyviin. Mutta siihen se sitten jäikin. Poltot jatkuivat, mutta alkoivat vähitellen hidastua ja heikentyä. Siinä samassa siis soitto eläinklinikalle, josta neuvottiin rikkomaan sikiöpussi ja odottelemaan pennun saapumista. Tämä tuntui hieman oudolta neuvolta, joten soitimme varmuuden vuoksi toiselle klinikalle. Sieltä vuorostaan neuvottiin lähtemään heti tulemaan lääkäriin, joten teimme työtä käskettyä.

Huolestuneina saavuimme klinikalle ja Pilvi vietiin tutkimuksiin. Tapahtumat ovat sumentuneet mielessä, mutta ultrauksen ja röntgenin jälkeen lääkäri suositteli keisarinleikkausta. Ensimmäinen pentu oli päättänyt saapua maailmaan häntäpää edellä ja vieläpä komeasti hieman poikittaisessa asennossa. Koska kyse oli Pilvin ensiraskaudesta, lääkäri ei halunnut ottaa riskiä siitä, että pentu ei kulkisikaan maailmaan riittävän nopeasti ja sen kolme vuoroaan odottavaa sisarusta eivät selviäisi odottelusta.

Niin Pilvi sitten lähti leikkaukseen. Päässä pyörivät kaikenlaiset kauhuskenaariot. Hyväksyisikö Pilvi pennut, joiden syntymästä se ei tietäisi mitään? Talloisiko ne hengiltä vai söisikö suihinsa? Selviäisivätkö ne edes hengissä emon näkemiseen saakka? Käynnistyisikö Pilvin maidoneritys normaalisti? Saisiko koko pentukatras eläinlääkärin vastaanotolta jonkin kohtalokkaan pöpön?

Lopulta heräämöön tuotiin neljä pienen pientä kissalasta. Kaksi isänsä väristä poikaa ja kaksi emonsa väristä tyttöä. Veti sanattomaksi - niin pieniä ja ihmeellisiä ne olivat. Täydellisiä.

Pelot Pilvin emonvaistojen suhteen osoittautuivat onneksi turhiksi, sillä heti hieman narkoosista herättyään Pilvi yritti tarjota nisiään pennuille - joskin hieman kömpelösti pää pyörällä kun oli. Emonvaistot olivat kuitenkin lähteneet käyntiin ja Pilvi oli hyväksynyt pennut omikseen.

Sen sijaan maidoneritykseen liittyvä huoli osui ainakin osittain oikeaan. Ensimmäisten päivien aikana pennut eivät saaneet emosta riittävästi emonmaitoa - joskin jokainen onnistui lypsämään maitoa jonkin verran. Tukiruokintana tarvitsivat jokainen kuitenkin myös kissojen emonmaidonkorviketta, jota sitkeät pikku abylaiset eivät ihan noin vain huolineetkaan - etenkään päästyään oikean emontissin makuun.

Muutama vuorokausi oli väsymyksen ja huolen täyttämää aikaa, kun yritimme saada vauvat ravittua ja samalla huolehtia emosta, jolla oli leikkauksen aikaisen tiputuskanyloinnin seurauksena toinen etutassu paisunut järkyttävän paksuksi - noin nelinkertaiseksi todella pahan näköiseksi elefantinjalaksi. Hoitavaan lääkäriin oltiin yhteydessä ongelman edetessä, mutta koko tilanne oli niin mystinen, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä turvotus johtui tai mitä sille pitäisi tehdä.

Lopulta Pilvin maidoneritys paukahti kunnolla käyntiin ja karvaiset pienokaiset alkoivat keräämään itselleen painoa. Emon tassukin alkoi palata normaaliin kokoonsa ja huokaisimme hieman helpotuksesta. Jospa tämä tästä vielä iloksi kääntyisikin.

Pienistä ilon hetkistä saatiinkin nauttia, kun n. viikon iässä pentunelikon silmäkulmiin ilmestyi pientä rakoilua. Tuntui ihmeelliseltä katsoa pientä kissalasta silmiin, kun se yritti nostaa päätään ja siristellä, mikä ihme ja kumma jättiläinen sitä tuijottaa.

Sitten olikin taas takaiskun aika. Pilvin tassu, jonka luultiin jo olevan paranemaan päin, alkoi mustua. Kauheatakin kauheampi pelko nosti päätään ja taas lähdettiin lääkärille. Diagnoosi sai vatsan kääntymään ylösalaisin ja huoneen pyörimään villisti ympäri. Pilvin tassussa oli kuolio ja sitä jouduttaisiin amputoimaan.

Aika saatiin seuraavalle päivälle. Illan ja yön tassua hoidettiin ja sidottiin niin hyvin kuin taidettiin. Sitten taas suunta kohti eläinlääkärin vastaanottoa ja leikkauspöytää. Onneksi Pilvin omistaja on sitkeää ja periksiantamatonta laatua - ja leikkaukseen ei menty suorinta tietä. Lopulta lääkäri itsekin ehdotti, että olisi ehkä syytä yrittää selvittää hoitovaihtoehtoja samantyyppisistä tapauksista kokemusta omaavan lääkärin kanssa. Yliopistollinen eläinsairaala oli buukattu täyteen, joten sieltä ei ollut meille apua, mutta Espoon eläinsairaalasta kuulemma löytyisi lääkäri, jolla olisi kokemusta kuolioiden hoidosta. Eipä siis muuta kuin takaisin kotiin ja ekstra-aika seuraavalle päivälle Espooseen.

Yö oli jälleen pitkä ja sydän rikki huolesta Pilvin ja pentujen puolesta. Hoito ja mahdollinen leikkaus tietäisi sitä, että Pilvi ei saisi imettää pentuja ja pennut olisi siis erotettava emostaan. Kuin lahjana taivaasta tarjoutui pennuille sijaisemoja kaksin kappalein. Pilvin emolla on itsellään samanikäiset pennut ja Pilvin kasvattaja olisi ollut valmis vastaanottamaan pennut. Sijaiskodiksi tarjoutui myös eräs ragdoll-kasvattaja viereisestä kunnasta. Pitkällisen ja vaikean pohdinnan tuloksena päädyimme siirtämään pennut lähempänä asuvan sijaisemon luokse, joka onneksi otti pennut hyvin vastaan. Pennut ovat jokainen päässeet nisälle ja polkaisseet niistä käyntiinkin ilmeisesti kolme uutta nisää, joskin korviketta on myöskin annettu lisäravinnoksi niin pullosta kuin sitkeimmin pulloa vastustaneelle mustalle pikkutytölle letkulla.

Pentujen pois lähtö oli Pilville rankka paikka niin kuin meille muillekin. Vaikka itku kirvelee kurkkua, kun emo etsii omiaan tai itse yllättää itsensä hakemasta katseellaan pieniä nappisilmäisiä karvapalleroita pentupesästä, on pakko asettaa tunteet taka-alalle ja keskittyä hoitamaan Pilvi sellaiseen kuntoon, että pienokaiset pääsisivät takaisin. Salaa sisimmässä kuitenkin hiljaista ikävää itkien.

Espoon eläinsairaalassa käynti oli kuin mannaa sielulle. Vihdoinkin saimme jotain eväitä siihen, mitä tehdä ja miten tassua hoitaa. Lääkäri jaksoi vastata perusteellisesti kysymyksiimme ja perustella ymmärrettävästi suosituksensa ja hoito-ohjeensa. Tuntui, että vihdoinkin pilkottaa pientä valoa pitkän musta tunnelin päässä. Ehkä tästä vielä jotekin selvitään.

Tassu on edelleen tallella, joskin todennäköisesti enää ei puhuta siitä leikataanko, vaan ennemmin kuinka paljon. Teemme siis kaikkemme, että tassun toimintakyky säilyisi, eikä koko jalkaa tarvitsisi amputoida, mutta tällä hetkellä kaikki on vielä epävarmaa.

Pilvi saa nyt kahta vahvaa antibioottia, kahta särkylääkettä, tassua pestään ja hoidetaan vedellä kahdesti päivässä ja muulloin tassussa on side, jossa on sisällä sokeria puhdistamassa kuollutta kudosta ja poistamassa siitä erittyviä nesteitä. Toiveena on, että Pilvin elimistö jaksaisi rakentaa uusia pieniä verisuonia kuolioalueen reunalle, jotta mahdollinen amputaatio voitaisiin tehdä ainakin mahdollisimman säästävästi. Maanantaina suuntaamme taas Espooseen katsomaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Hiljaista kunnioitusta herätti se, miten luottavaisesti pieni kissa suostui tutkimuksiin ja toimenpiteisiin, joita sille jälleen kerran tehtiin. Jotain aivan ihmeellistä on siinä, miten kaikesta huolimatta eläin, joka ei ymmärrä miksi sille tehdään mitä tehdään - silti suostuu siihen ja vielä jaksaa sen jälkeen kiivetä "kiduttajansa" syliin lepäämään. Se menee yli ymmärrykseni ja pistää mielen ja sielun nöyrän hiljaiseksi. Kuinka turhista asioista sitä itse onkaan valmis valittamaan, kitisemään ja nostamaan metelin - olemaan armoton ja anteeksiantamaton. Mutta pieni kissa kestää hiljaa kaiken tämän kauheuden.

Pieni Pilvimme jatkaa siis taisteluaan. Me yritämme seistä tässä rinnalla vaihtelevalla menestyksellä pystyssä pysyen. Liekö sittenkin tuo pieni karvainen olento, joka tukee meitä kaiken tämän keskellä eikä päinvastoin?

Pieni Pilvi on piipertänyt tiensä moneen sydämeen. Kymmenet ja taas kymmenet ystävät ja tuntemattomatkin kantavat meitä eteenpäin avullaan, muistamisellaan, rukouksillaan ja ajatuksillaan. Valtava kiitos kuuluu siitä teille jokaiselle! Vielä tulee aika myös ilolle, uskon niin.

3 kommenttia:

Geri kirjoitti...

Tämä kokemus on ollut kyllä kohtuuttoman rankka teille piiperön ihmisille ja erityisesti pienelle Pilville. Mutta hienoa, että olette jaksaneet taistella Pilvin kanssa sitkeästi!

Täällä ollaan hengessä mukana ja todella toivotaan, että hoidot tepsivät ja maanantai tuo hyviä uutisia (=mahdollisimman vähäisen vähäistä tassun menetystä). Haluamme myös koko sydämmestämme uskoa, että vielä tulee ilon aika!

PALJON Voimia ja Jaksamista teille kaikille!!!!!!

Toivottaa
Geri+pienokaiset ja Ritva

Virve kirjoitti...

Vetää hiljaiseksi, niin paljon vastoinkäymisiä neitokaisella. paljon voimia ja tassutuksia meidän koko jengiltä!!!

Viivi kirjoitti...

Vaikka Pilvi onkin henkisesti suurempi kuin moni muu kissa (tai ihminen) yhteensä, niin silti se ei saisi tarkoittaa sitä, että ongelmia kasataan yhden niskaan tässä määrin. Olette mielessämme joka päivä ja toivomme todella, että vaikeudet ovat pian ohi ja iloiset asiat voivat pyyhkiä surun ja murheen pois mielestä. Voimahalit ja tassutukset koko porukalle, niin Pilville kuin läheisille.